Livđe - inarinsaamelainen musiikkiperinne

Inarinsaamelaisten oma musiikkiperinne livđe oli unohtua kielenpuhujien vähetessä. Varsinaisesti livđen olemassaoloon havahduttiin 2000-luvun alussa musiikintutkija Marko Jousteen tutkiessa joikuarkistoja, joiden seasta löytyi joikuja muistuttavia melodioita inarinsaameksi esitettyinä. Tutkimusten edetessä selvisi, että näitä inarinsaameksi esitettyjä omanlaisiaan melodioita oli useita kymmeniä, joka puolestaan alkoi näyttää toteen sen, että inarinsaamelaisilla todistetusti on ollut oma musiikkiperinteensä. Livđeissä on henkilöiden lisäksi tyypillistä kuvata elinympäristöä tai eläintä.

Kirjoittaja Heli Aikio

Livđeperinteen siirto katkesi

Inarinsaamelaisten oma musiikkiperinne livđe oli unohtua kielenpuhujien vähetessä. Kielenpuhujia verottivat 1900-luvun alkuvuosikymmeninä mm. espanjantauti, sodat ja evakkoaika. Varsinkin espanjantauti 1920-luvun taitteessa oli kohtalokas, sillä se tappoi arviolta n. 10 % Inarin väestöstä, joista suurin osa oli inarinsaamelaisia – mukana oletettavasti myös monia livđeperinteen taitajia. Orvoiksi jääneet saamelaislapset puolestaan asutettiin lastenkotiin. Kuolleita ei mielellään livđattu (Jouste 2011: s.), joten perinne alkoi kuihtua.

Samoihin aikoihin myös suomalaisten osuus väestöstä ylitti prosentuaalisesti saamelaisten määrän (Jouste 2011: s. 46).  Suomalaisperäinen muuttoliike mm. seka-avioliittoineen alkoi johtaa puhekielen vaihtumiseen suomeksi sekä perinteisen musiikkilajin vaihtumista länsimaiseen. 1980-luvun alkuun tultaessa kielenpuhujia oli enää noin 200, joista suurin osa vanhuksia ja keski-ikäisiä. Edellä mainituista syistä johtuen livđe-perinne ei päässyt siirtymään luonnollisesti sukupolvelta toiselle. Kolmas syy lienee kristinuskon myötä levinnyt uskomus saamelaisten musiikkiperinteiden synnillisyydestä. Monissa teksteissä viitataan nimenomaan inarinsaamelaisiin, jotka sovinnollisimmin ottivat suomenkielisen virrenveisuun omakseen. Neljäntenä syynä lienee koululaitos, joka kiertävän ja osittain saamenkielisen katekeettajärjestelmän loputtua siirsi kotona asuvat lapset asuntoloihin, jolloin oma musiikkiperinne alkoi korvautua ei- saamenkielisellä länsimaisella musiikilla

Livđen elvytys

Joissakin kirjoissa on säilynyt muutamia inarinsaamenkielisiä livđetekstejä, joita on tosin nimitetty lauluiksi – todennäköisesti siksi, ettei tuolloin enää muistettu inarinsaamelaisten oman musiikkiperinteen olemassaoloa. Monet tutkijat ovat myös kyseenalaistaneet inarinsaamelaisten oman erityisen perinnemusiikkimurteen olemassaolon väittäen kuulemiensa esitysten olleen lähinnä pohjoissaamelaisten joikujen toisinnoksia. Monilla tutkijoilla ei kuitenkaan ollut keruumatkoillaan saamen kielen tulkkeja mukanaan eikä välttämättä kulttuurillista tuntemusta erottaakseen livđet joiuista. Varsinaisesti livđen olemassaoloon havahduttiin 2000-luvun alussa musiikintutkija Marko Jousteen tutkiessa joikuarkistoja, joiden seasta löytyi joikuja muistuttavia melodioita inarinsaameksi esitettyinä.

Tutkimusten edetessä selvisi, että näitä inarinsaameksi esitettyjä omanlaisiaan melodioita oli useita kymmeniä, joka puolestaan alkoi näyttää toteen sen, että inarinsaamelaisilla todistetusti on ollut oma musiikkiperinteensä. Jouste itse nimittää livđejä yhdistävää melodiakulkua inarinsävelmäksi, vaikkakin joukossa on myös poikkeuksia. Joka tapauksessa livđejen äänenkäyttötapa on laulullinen ja hyvin rauhallinen, johon viittaa myös verbi ́livđuđ ́, joka tunnetaan pohjoissaameksi verbinä ́livđet ́ eli joikata hienostuneesti (hyräillä). Livđeissä ei esiinny joiuille ominaisia voimakkaita niekkuja ja koristeluja. Lisäksi livđe esitetään joiusta poiketen puherekisterissä tai hieman sitä ylempänä. Painotus on säkeiden alussa, äänen voimakkuus vaihtelee ja yksittäisiä äänteitä venytetään. Tavallisimmat livđetavut ovat Jousteen mukaan ́nan-na ́, ́non-non ́, ́nun-nun ́ ja ́lal-lal ́.

Yhteisön kollektiivinen melodiavarasto, mutta esittäjän musiikillinen näkemys

Vaikka livđe on oma musiikkiperinteensä muiden saamelaisten vokaalimusiikkimurteiden rinnalla, on murteissa monia yhteneväisyyksiä. Pohjoisten kansojen musiikkiperinteissä, myös saamelaisten vokaalimusiikkimurteissa kuten livđessä, esittäjän käyttämät melodiat virittyvät oman sävelkorvan ja musiikillisen muistin mukaan. Samoin musiikillisen ajan hahmotus on esittäjäkeskeistä, joten samoiksi tunnistettujen livđejen melodiat ja rytmit voivat poiketa toisistaan eri esittäjien kesken. Tämän vuoksi vaikka yhteisön melodiavarasto olisi kollektiivinen, korostuvat eri esittäjien musiikilliset näkemykset sen verran voimallisesti ettei kahta täysin samanlaista toisintoa ole olemassa. (Suomen saamelaisten musiikkiperinteet, moniste 4 Jouste 2011: s. 31 – 32). Jouste toteaa, että pelkkään ihmisääneen perustuvia vokaalimusiikkilajeja analysoitaessa on intervallien analyysissa otettava huomioon niiden suhteellisuus, koska viritettävien instrumenttien puuttuessa ei ole olemassa vakiintunutta ja teoreettista säveljärjestelmää. (Jouste 2011: s. 31-32)

Edellä mainitun melodian virittymisen lisäksi myös musiikillisessa rakenteessa on samankaltaisuuksia, koska kaikissa saamelaisissa vokaalimusiikkimurteissa toistetaan yhtä tai kahta säettä, joissa melodia-aihetta kerrataan ja varioidaan sekä sovitetaan siihen uutta tekstiä. Jouste puhuu additiivisesta sävel- ja metrijärjestelmästä, jossa esittäjä koostaa melodian ja tekstin lisäämällä melodisia aiheita ja sanoja toisen perään ilman, että niistä muodostuu samanlaisena toistuvaa säerakennetta. (Jouste 2011: s. 33) Tämän vuoksi analysoitaessa saamelaisia vokaalimusiikkimurteita yksiköiksi hahmottuvat yksittäisten sävelasteiden sijaan sanat, melodiset motiivit, sävelaiheet ja säkeet. Jousteen analyysin mukaan yksisäkeisissä livđeissä toistetaan yhtä säettä. Kahden säkeistön livđeissä säkeet erottuvat toisistaan jonkin rakenne-elementin kautta, jolloin toista säkeistöä ei voi pitää pelkkänä ensimmäisen variaationa. (Jouste 2011: s. 38). Sama pätee myös kolmi- ja nelisäkeisiin livđeihin.

Tyypillistä henkilö tai eläinlivđe

Livđeissä on henkilöiden lisäksi tyypillistä kuvata elinympäristöä tai eläintä. Tyypillisimpiä eläimiä ovat karhu, koira, susi ja poro, joka heijastelee aikansa elinkeinoja. Koska livđe on ollut niin sanotusti katoamisuhan alla, ei voida täysin tarkasti tietää, kuuluuko livđeen muille murteille tyypillinen omistaminen, jossa kohde itse omistaa oman melodiansa. Jousteen mukaan livđessäkin sama ilmiö on olemassa, koska vanhoissa nauhoissa esittäjä kertoo livđaavansa ́jonkun ́ eikä ́jostakin ́. Samaa olettamusta tukee tietämys siitä, ettei kuolleita mielellään livđattu. Sen sijaan kuolleen henkilön melodian saattoi siirtää toiselle henkilölle, vaikka omistetut sanat unohdettiinkin. Niinkin päin saattoi tapahtua, että jos henkilö oli tarpeeksi merkittävä, saattoi hänellä olla useita eri melodioita eri henkilöiden sepittäminä.

Riittävä perinteen ja sukuhistorian tuntemus

Siinä missä eläin- ja paikkalivđejen kuvaukset voivat olla ymmärrettävissä nykypäivänäkin, tarvitsee henkilölivđejen tulkinta tietoutta saamelaisesta vertauskuvien käytöstä ja sukuhistoriasta. Koska kuvaukset saattavat olla hyvin tiiviitä ja tulkinnallisia, eivät vanhempien livđejen sanonnat välttämättä enää aukene nykyihmisille – varsinkin mikäli edesmenneestä henkilöstä ei ole muita kertomuksia livđe-kuvauksen lisäksi säilynyt. Melodiasta ja rytmistä voi toki päätellä jotain, koska yleensä nämä kaksi yhdessä sanontojen kanssa muodostavat kokonaisuuden. Esimerkiksi ainakin yhdellä inarinsaamelaisella suvulla on oma sukumelodiansa, joten riittävä perinteen ja sukuhistorian tuntemus on tarpeen livđejä analysoitaessa ja uudelleen käyttöön otettaessa.

 

Lähteet:

Jouste Marko: Tullâčalmaaš kirdâččij ́tulisilmillä lenteli ́ – Inarinsaamelanen 1900-luvun alun musiikkikulttuuri paikallisen perinteen ja ympäröivien kulttuurien vuorovaikutuksessa. Acta Universitatis Tamperensis 1650. Tampere. 2011

samimuseum.fi/anaras. viitattu 30.11.2019

Kirjoittaja Heli Aikio

Heli (opiskelija 2018-2020), kertoo omasta henkilökohtaisesta suhteestaan livđeen:

”Opintojen myötä selvisi, että livđaamisperinne eli hyvin lähellä minua. Mummoni oli livđannut kotona kosiolivđeä. Sukulaisiani haastattelemalla livđeja ei tosin oikein löytynyt, sillä virsiperinne oli syrjäyttämyt livđen. On myös arveltu , että muun muassa espanjantaudit heikensivät perinteen jatkumista. Jatkoin tutkimuksia arkistoihin ja löysin itseni selvittelemässä sukutaulukkojen palapeliä. Sitä kautta löytyi niin livđeja kuin tietoa sukulaisistani ja historiasta.”

Linkkejä